Mandariini

Ennakkoraportit ennustivat kertakaikkisen kamalia olosuhteita. No, onneksi vastaavaa nähtiin vuonna 2014, joten ehkä tulevastakin 80k:sta voi siis selvitä, vaikka silloin 53kin jäi kesken - ja ihan kunnialla siitä selvittiinkin, mutta mitä siitä oikein jäi mieleen (käsittelyjärjestys on osittain mielivaltainen).

Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden
Valitsen nastakengän ja laitan tilavammat Altrat drop bagiin, jotta voin tarvittaessa mahduttaa lainaksi saamani neopreenisukat niihin. Olihan ennuste varpaiden vääjäämättömästä kohmettumisesta lähes varma. Ensimmäiset 27 km oli kuitenkin täysin kuivaa ja nopeaa polkua, mutta onneksi nastakengät eivät aiheuttaneet mitään ylimääräistä ohjelmaa korvia vihlovan ropinan lisäksi. Seuraavat kilometrit Juumaan saakka käytännössä sama juttu, mutta kosteampi pohja toi edes mukanaan kaivatun hiljaisuuden. Loppumatkasta, ja etenkin Valtavaaran mäkiä tarpoessa niistä kuitenkin oli todennäköisesti ihan hyötyäkin, mutta näin jälkikäteen ajatellen, olisin mielummin valinnut Altrat - mitäs en kuunnellut viisaampiani.

Raikas jokivesi
Matkanteko hidastui jonkun verran Kitkajoen vartta höntsätessä. Olisin jo epäillyt matkan joutumista, ellei joku etupuolellani olisi todennut sen olevan hidas osuus. Jostain kumman syystä en muistanut, että se olisi ollut sitä - eli huoli pois ja matka jatkuu. Olo alkoi kuitenkin jo kaivata jotain, jolloin muistin miltä Kitkajoen raikkaana virtaava vesi edellisellä kerralla maistui. Kun on useamman tunnin  litkinyt selkälämmintä urheilujuomaa, niin kylmä jokivesi tuntui kyllä edelleen lähes oluen ensi puraisulta, mutta se sen sijaan sai vielä odottaa maaliin tuloa. Edelliseltä vuodelta tuttu juomapaikka tulikin sopivasti vastaan, joten ei muuta kuin rantatöyräälle, reppu selästä ja muki esiin. Edellisellä kerralla samalla paikalla oli veneretken taukoa viettämässä kymmenkunta umpijuopunutta äijää, joiden esittämät kysymykset ja kommentit toivat hauskasti lisää voimaa. Paras oli varmaan "mitäs et juokse", kun voivottelin matkan jo tuntuvan aika pitkältä. Tällä kertaa jäin paitsi moisesta kannustuksesta, joten sain nauttia lepohetkestä omassa rauhassa.

Sauvat
Reidet alkoivat pahaenteisesti kivettyä hieman ennen Juumaa. Ensin oikea, sitten molemmat. Juoksu alkoi hiljalleen vaatia päättäväisempiä otteita. Juumassa iski huoltotauon jälkeen vilu ja horkka. Äkkiä tuulitakkia päälle, jospa se lämmittäisi edes hieman ja sitten hiljakseen liikkeelle. Oli pakko aloittaa kävellen, koska reidet ehtivät jo jäähtyä. Muutaman kilometrin jälkeen ryhdyin tapailemaan väkinäistä juoksua ja samalla päätin armahtaa itseäni ottamalla sauvat käyttöön - paras päätös toistaiseksi. Sauvat antoivat tasaisellakin osuudella mukavasti tukea kapealla lumisohjopolulla horjuessa. Kytkin vielä kellon intervalliajastimen päälle ja jatkoin matkaa 2 minuuttia juosten ja saman verran kävellen. Virkkulasta alkavan osuuden alkaessa tiesinkin jo, että sauvat tulevat loppumatkalla tarpeeseen ja viimeistään Valtavaarassa niiden arvo nousisi arvaamattomaan.

Cola-pullot
Olin varannut matkalle pienen pussillisen cola-pulloja - niitä irtokarkkeja, joista ajattelin olevan hyötyä siinä vaiheessa, kun muu matkaeväs oikein tympii. Aikaisempi kokemus oli sirkusaakkosista, mutta niitä joutui ehkä jäystämään liiankin kanssa. Cola-pullojen maku ja purutuntuma tuntui ainakin etukäteen paremmalta. Ensimmäiset maistoin jossain vaiheessa, kun vaan teki mieli karkkia ja hyviähän ne olivat. Nappailin niitä tasaiseen tahtiin pitkin matkaa ja ne palvelivat kyllä tarkoitustaan aivan erinomaisesti. Joku minulle jälkikäteen sanoikin, että eihän niissä ole mitään ravinteita ... no ei niin, mutta maistuvat älyttömän hyvältä eivätkä jää suuhun pyörimään :) Niitä aion ottaa mukaan vastaisuudessakin.

Mandariini - MANDARIINI!
Ah! Jumalaista! Parasta! Kokonaan uusi kokemus ... muistan ja maistan ne ikuisesti! En usko, että mikään hedelmä olisi koskaanikinämilloinkaan niin hyvältä maistunut. Kiitos järjestäjät - Kiitos! Samalla muistin myös fyssarini neuvon, että nesteytyksen kannalta voi olla hyvä syödä syödä märkiä hedelmiä. En tiedä auttoiko mandariinit, mutta kerrankin kisa, josta selviän ilman imeytymisongelmia. Ja anteeksi takanani huoltopisteellä jonottaneet, kun en malttanut poistua mandariinivadilta ... ja kun viimein maltoin, niin muutin mieltäni saman tien ja palasin ahmimaan niitä ihanuuksia.

Ja vielä yksi juttu .... 160 km:n juoksijat ovat tosi kovia tyyppejä! Iso Arvostus ja isot Onnittelut kaikille, jotka matkaan uskalsivat edes lähteä.

Opintomatkalta

Vasen takareisi, oikea takareisi, selkä, ei selkä, selkä uudestaan, ei sittenkään, sittenkin tai eikä ehkä kuitenkaan.

Enemmän tai vähemmän huolestuttavat selän tai siitä aiheutuvat muut kiputilat ovat yhtä enemmän tai vähemmän järjestelmällisesti parantuneet ajan tai vähän pidemmän ajan tai jumpan ja vielä vähän pidemmän ajan kanssa, vaikka usko kuinka on ollut koetuksella. Siinä samalla olen oppinut nauttimaan jokaisesta juoksuaskeleesta, kammen pyöräytyksestä, vatsalihasliikkeestä, venytyksestä, vuorohiihdon potkusta ja kengännauhojen sitomisesta, jotka eivät yhtäkkiä enää aiheutakaan kipua. Okei, myönnän, että vaikken olekaan kipuherkkä, niin pienikin vihlaisu saa minut sauvakävelemään ja vesijuoksemaan vähintään kuukaudeksi lopullisen "kilpailukiellon" pelosta.

Päättäväisyystreenaaminen on kuitenkin samalla muuttunut vaivihkaa haluunlisäätreenaamiseksi - liikun enemmän kuin koskaan sitten pojat 35 -sarjan ihan vaan säilyttääkseni jonkunlaiset mahdollisuudet päästä maaliin seuraavassa massatapahtumassa tai kisassa. Ja mikä mahtavinta - en edes huomaa treenaavani, vaan menen ja teen koska se tuntuu siistiltä. Jokainen maaliin juostu tai pyöräilty kisa on mahtavuutta ja sijoitus ihan missä tahansa kohtaa tuloslistaa on "seasons best". Hei! Kiitos vaivat - teidän ansiosta olen aivan innoissani, vaikka absoluuttisesti tarkasteltuna tulokset ovatkin laskevalla käyrällä ... heh!

Huvittavinta tässä innostuksessa on se, että movescount-listoilla keikkumisesta on tullut tenniksen maailmanrankingiin verrattavissa oleva mittari, jota tarkastan läkähdyttävällä innolla jokaisen movescountiin ladatun treenin jälkeen. Riehun kuin mielipuoli sellaisia treenimääriä, joita en parhainakaan vuosina ikinä kuvitellut jaksavani .... mutta ..... kuinka helvetissä noi top10 tyypit on vetänyt vielä enemmän!? Hyvä on! Huomenna vedän kaks treeniä ja ainakin monta tuntia, mutta ei auta, koska ne muut vetää saman x 1,5. Ihan törkeän koukuttava systeemi! Tunnen pitkästä pitkästä aikaa sellaista väsymystä, että alan kehitellä itselleni perusteita lepopäivälle ja tunnustan etten taida enää kestää kyydissä, mutta kiva sitä on joka tapauksessa yrittää.

Kaikenmoisia tuntemuksia on vähän väliä - toisinaan pahempia, toisinaan lievempiä, mutta liikkuminen ja rajojen etsiminen ei ole vuosikausiin ollut näin siistiä ja koukuttavaa.

Nähdään seuraavalla kaudella - reitillä tai reitin varrella!

Tähtäimessä Karhunkierros 80K 2016

LÄHTÖKOHTA

 

Lupasin kirjoittaa blogikirjoituksen, jos pääsen maaliin Karhunkierroksen 80 km:ä, joten tässä se on.

Vielä viime perjantaina en ollut aivan varma uskallanko startata seuraavana aamuna alkavalle 80 km:n matkalle NUTS Karhunkierroksella. Ensimmäinen KK (53k) jäi minulta kesken ja viime vuonna selkä pamahti reilu kuukausi ennen uutta yritystä, vaikka olin jo pari vuotta jumpannut lähes maanisesti, jotta varoituksia antanut selkäni pysyisi kunnossa. 

Päätin tuolloin korvata väliin jääneen KK:n vielä saman vuoden heinäkuussa NUTS Pallaksella toivoen, että kyllä se selkä siihen mennessä jo on kunnossa. Kesäkuun alussa pamahti lopullisesti ja matka kävi magneettiin. Alimman nikamavälin pullistuma ja lääkäri arvioi, että tilanne saattaa sallia juoksemisen heinäkuun lopulla, mutta harjoittelemaan en pystyisi. Eipä siinä sitten mitään - mennään harjoittelematta ja loppukesä sujuikin kävellen, tasapainolaudalla seisoskellen ja yhden jalan kyykkyjä tehden, jotta jalkaterästä kadonnut lihasaktivaatio palautuisi ja lihaskunto pysyisi edes jossain määrin kohdallaan. Ihme tapahtui ja starttasin Pallakselta kellon rytmittäessä etenemistä 2 + 1 min pätkissä. 2 minuuttia juosten ja 1 kävellen, jotta kuormitus pysyisi siedettävänä. Pääsin maaliin ja olin erittäin tyytyväinen. Tästä olisi hyvä jatkaa.

Aikaisemmilta lääkärikäynneillä olin saanut mm. kehoituksia harrastusteni lopettamisesta, josta sisuuntuneena päätin, että haluan vielä kokeilla ultramatkaa joko Karhunkierroksella tai Vaaroilla. Vaarat tuntui ajallisesti paremmalta, mutta ajatus kahdesta kierroksesta samalla reitillä tympi, joten hetkellisessä mielenhäiriössä päätin ilmoittaa itseni Karhunkierrokselle jo seuraavana keväänä, joka siis koitti nyt kuluneena viikonloppuna.

 ETEENPÄIN SANOI MUMMO LUMESSA

Muutin harjoitteluani Pallaksen jälkeen radikaalisti säästävämpään suuntaan ja vähensin sekä juoksukilometrejä että harjoitusmääriä. Aloin rakentaa kuntoa uudelleen määrätietoisesti ja harkitusti, pienin askelin. Kaikki tuntui sujuvan mukavasti ja vielä samana syksynä sekä Nuuksio Classic että Vaarojen maraton vahvisti uskoani, että kyllä täältä vielä tullaan. Vaarojen maratonin jälkeen vasen takareisi alkoi kuitenkin oireilla ja kiristyi aina, kun kuormitusta tuli vähänkin enemmän. Aika pian kävi selväksi, että voitetuksi luullut selkävaivat olivat palaamassa. Ei auttanut muu kuin heittäytyä taas telakalle juuri kun kunnon uudelleen rakentaminen oli päässyt hyvään vauhtiin. Puoli vuotta kului, ja takareisi tuntui lenkki lenkiltä hitusen paremmalta, joten päätin testata tilanteen huhtikuussa Vantaa trailin 60 km:n matkalla, joka itseasiassa oli siihen mennessä pisin koskaan juoksemani matka. Suureksi ilokseni huomasin, että vaivat tuntuivat jäävän Sipoonkorven poluille ja hymy alkoi taas levitä kasvoilleni. Seuraavaksi olisi vuorossa suunnitelman mukainen vauhtikestävyystesti Bodom traililla.

Lähdin matkaan varovaisesti kiihdyttäen ja homma tuntui toimivan, kunnes n. 5 km:n kohdalla tunsin oikeassa pakarassa terävää kipua ja nyt vuorostaan alkoi oikea takareisi kiristyä. Juoksu kulki hienosti kivusta huolimatta, mutta juoksun jälkeen tajusin heti, että oireet olivat tismalleen samoja kuin aiemmin vasemmassa jalassa.

Kysymys kuului, että kestääkö tätäkin nyt sitten taas puoli vuotta, kun lupaamaani ultraan oli enää n. kuukausi aikaa??? Harjoittelu piti jokatapauksessa taas keskeyttää ja varasin kaikki mahdolliset ajat vakiofyssarilta ja vähän muualtakin. Olin nyt viettänyt n. vuoden jännittäen tilanteen muuttumista ja heräten joka aamu tunnustelemaan merkkejä paremmasta. Yhtenäkään aamuna ei sellaista ollut, mutta kun jaksoi katsoa hieman pidemmälle taaksepäin, saattoi oireissa havaita pienenpieniä muutoksia parempaan suuntaan. Eli ei siis auttanut kuin lujittaa uskoa - Harden the fuck-up.

KARHUNKIERROS

Kaikesta huolimatta hyppäsin viime torstaina Karhunkierroksen koneeseen ja matka kohti maalia alkoi samalla kun ajatukset startin järjettömyydestä lisääntyivät. Perjantaina uskaltauduin testaamaan kuntoani maaliintuloreitillä kävelemällä Valtavaaran alkuun ja takaisin. Kolmen viikon levon jälkeen arasteleva takareisi hangoitteli edelleen vastaan, mutta tuntui kuitenkin jollain tavalla hieman lupaavammalta. Päätös oli tehtävä, eli lähtöviivalle mars. Jos jotain on odottanut niin kovasti vuoden päivät, ei sitä kyllä voisi jättää kokematta, jääköön sitten vaikka kesken - DNF-paljunkin uhalla.

Jännitys ja hotellin ulkopuolelta kuuluva basson jytke pitivät huolen siitä, että olin hereillä edeltävänä yönä vielä klo 04.15, jolloin jytke vihdoin loppui ... herätys oli asetettu 04.40. Eli olin juuri saanut aamulle lisäaikaa 25 minuuttia - hah! Ylös sängystä, trikoot jalkaan, aamiaiselle, juoksurepun hienosäätö ja bussiin. Bussimatkalla ei juuri juttu luistanut, mutta ainakin olin nyt matkalla lähtöviivalle.

Klo 07.00 lähtömerkki kajahti ja eikun liikkeelle lyhyellä askeleella, mikä oli Vantaa traililla osoittautunut toimivaksi takareiden säästäjäksi. Ensimmäiset tuntemukset alkoivat n. 3 km:n kohdalla oikeassa pakarassa. Mielessä kävi, että mitenköhän tässä oikein käy. Yritin lepuuttaa jalkaa mahdollisimman paljon hieromalla ja ravistelemalla sitä aina tilaisuuden tullen ja kuin ihmeen kaupalla tuntemukset tuntuivat sittenkin pysyvän kurissa. Matka jatkui ja sisäinen hymy alkoi vallata mielen, kun tajusin, että saatan sittenkin saavuttaa väsymyksen ennen kipuja.

Oulangan huoltopisteelle tulin hyvävoimaisena ja pirteänä. Olin etukäteen suunnitellut käyttäväni huoltoihin reilusti aikaa, jotta jalka ehtisi saada lepoa, joten matka jatkui vasta reilun 20 minuutin jälkeen. Puoleen väliin tullessani alkoi tuntua puujalka -tyyppistä kipua etureiden oikealla sivulla aivan polven yläpuolella, mutta siitä huolimatta aloin saavuttaa sisäisen varmuuden siitä, että tänään mennään vihdoinkin maaliin saakka. Vauhti pysyi kivusta huolimatta kohtuullisena ja matka taittui mukavasti toiselle huoltopisteelle Juumaan saakka. Päätin taas viettää reilun mittaisen huoltotauon ja annoin kipeytyneelle reidelle kylmähoitoa ja -geeliä sekä söin kaikessa rauhassa.

Juuri ennen matkan jatkumista tunsin yllättäen vilunväreitä ... jaahans, tervetuloa vanha tuttu imeytymisongelma. Jollain omituisella tavalla tuntui kuitenkin hyvältä kohdata jotain muuta kuin selkäongelmia, joten eikun matkaan paikalle osuneen tutun juoksukaverin suosiollisella kannustuksella. Seuraavat pari tuntia meni kuitenkin energioiden kanssa tapellessa, kunnes lopulta homma lähti taas toimimaan. Noin 15 km ennen maalia siirryin suosiolla kävelyyn kipeän jalan sekä lievän energia- ja nestevajeen vuoksi ja otin kisaa varten hankkimani Blac Diamondit esiin Ukko-Konttaisen nousuja silmällä pitäen. Matka eteni edelleen ihan kohtuullisen mukavasti, eikä kävellessä ollut niin huolta kivuista tai vatsastakaan.

Ukko-Konttaisen päällä alkoi jo olla voittajaolo - 14 tunnin karkea arvio saattaisi ehkä sittenkin alittua. Enää laskeutuminen huoltopisteelle, tarjoilut huiviin, vähän kylmägeeliä reiteen ja Valtavaaralle. Valtavaara oli entuudestaan tuttu, joten osasin varautua siihen henkisesti. Ylämäet olivat raskaita, mutta alamäet tuottivat muita ongelmia, mutta onneksi olin päättänyt ottaa juuri tätä varten sauvat mukaan. Tuijottelin hermostuneesti kelloa, jotta jo mahdolliseksi tullut 14 h:n alitus ei karkaisi käsistä ja lisäsin vauhtia vaihtamalla powerwalkiin, mikä kummallista kyllä sujui aika mukavasti jopa ylämäessä. Liekö lähenevä maali tuonut lisävoimia.

Vihdoin Valtavaaran tuvalla ja eikun lisää usvaa putkeen. Innostuin jopa juoksun tapaiseen liikkumiseen Rukatunturille laskeutuvilla portailla ja vastarinteeseenkin löytyi vielä yksi isompi vaihde. Maisema vaihtui ja sauvominen rytmitti jo äänekkääksi muuttuvaa puuskutusta tai toisin päin. Viimeisessä ylämäessä minua uhkailtiin jo sauvavarkaudellakin, kun vauhtini oli niin hyvä. Vihdoin hyppyrimäellä, nyt laitan juoksuksi vaikka miten sattuisi ja niin ruoskin itseni VK-tyyppiseen loppukiriin kohti maalia. Yleisön kannustus tuntui aivan mielettömän hyvältä, kun otin viimeiset portaat niiden sivusta ja kuulin nimeni kuulutettavan, enää ei tarvinnut kuin miettiä miten hoidan tuuletukset. Vihdoinkin maaliviiva - olin tehnyt sen, juossut elämäni ensimmäisen ultran!

... ja jos luoja suo, teen sen vielä uudestaan. 

ps. Lahjattomat (ja terveet) harjoittelee ;)